Artikkelilukupiiri

Pienellä porukalla keskusteltiin kevään viimeisessä tapaamisessa, mistä jatketaan syksyllä. Päädyttiin, että aletaan tehdä jotain ihan konkreettista, ja heräsi idea jonkinnäköisestä artikkelilukupiiristä. Eli pidetään säännöllisiä tapaamisia joissa puidaan ennalta sovittua (ja luettua) artikkelia teorian ja tieteellisen toiminnan näkökulmaa painottaen. Sähköinen artikkelitietokanta meillä on yliopistolla varsin hyvä, ja Sosiologia-lehtiä löytynee joka paikasta pyörimästä, joten materiaalista ei tule olemaan pulaa. Jos huomataan, että keskusteluissa palataan toistuvasti johonkin tiettyyn kysymykseen, voidaan yrittää keskittyä ja tarkentaa.

Tämänkaltainen opintopiiri toisaalta sitoisi toimintaa ja keskustelua johonkin konkreettiseen mutta tosiaalta toisin, kuin monografeja kahlaavassa lukupiirissä, antaisi vähän väljyyttä toimintaan osallistumiselle. Lisäksi näin pyöritellään sosiologista palloa useammasta näkökulmasta ja saadaan kattavampi kuva nykykeskustelusta.

Eli syksyllä artikkelit jakoon ja piiri pyörimään.

Muutama ajatus uskonnosta

Vastauksena Arton haasteeseen jokunen Rovaniemen reissun innoittama ajatus:

Vaikka sosiologipäivillä sivuttujen aihepiirien lukumäärä oli kaikkiaan valtaisa, mieleeni jäivät erityisesti niin esityksissä kuin spontaaneissa keskusteluissakin esiintyneet teemat uskonnosta ja uskonnollisuudesta. En tiedä, olivatko ne kenties esillä tavallista enemmän esillä, mutta epäilemättä näiden asioiden pohtimiselle on tilausta. Ei tarvitse seurata kummoisesti maailmanpolitiikkaa tai ylipäätänsä ajankohtaista uutisointia törmätäkseen ilmiöihin, jotka näyttäisivät olevan jollain tavalla kytköksissä uskontoon. Samaan oli havahtunut myös Benedictus XVI:n kanssa vuoropuheluun ryhtynyt Jürgen Habermas. Rovaniemellä Habermasia ei tietenkään nähty, mutta sen sijaan Risto Eräsaari piti kiinnostavan esitelmän hankkeesta luoda keskusteluyhteys katolisen kirkon ja paavin aikaisemmin kammoamien “relativistien” välillä.

Habermas olisi Eräsaaren mukaan valmis uudelleenarvioimaan uskonnon aseman yhteiskunnassa. Näkisinkin asian niin, että yleisesti ottaen sosiologit ovat aliarvioineet uskonnon merkityksen ihmisten toimintaan vaikuttavana tekijänä. Miellettiin uskonto sitten luokkapohjaisen vieraantumisen tuotteena, esimoderneille yhteisöille tyypillisen yhteenkuuluvuuden ilmauksena tai johonkin muuhun teoreettiseen jäsennykseen nojautuen, niin mukana kulkee usein valistusajattelusta periytyvä oletus kehityskulusta kohti sekulaaria yhteiskuntaa. Uskonto käsitetään jonkinlaiseksi menneen maailman ilmiöksi, jonka merkitys tulee vääjäämättä vähenemään niin yksilöiden kannalta kuin myös yhteiskunnan toimintoja organisoivana prinsiippinä.

Suomalaisesta perspektiivistä vaikutelmaan on omalta osaltaan vaikuttanut se, että sekularisaatioteesit saattavat hyvinkin pitää paikkansa täkäläisissä oloissa. Yhteiskunta, jossa vallitsevan uskomusjärjestelmän suhteen kirkko on menettänyt sanavaltansa, saattaa hyvinkin olla eräs modernisaation prosessin lopputulema, mutta kuten Hans Joas sivusi kontingenssia käsitelleessä yleisesitelmässään, ei suinkaan ainoa sellainen. Lienee ollut ennen muuta Pohjoismaissa vaikuttavan luterilaisuuden erityispiirre kehittyä irralleen muusta yhteiskunnallisesta elämästä, jonkinlaiseksi elämänkulun siirtymäriitteihin liittyvänä seremoniamestarina. Toisaalla – edes länsimaissa – näin ei mitenkään säännönmukaisesti ole.

Siellä missä erilaiset uskomusjärjestelmät kohtaavat, pyhän ja profaanin tematiikkaa on selkeä tarve käsitellä. Itse näen asian jokseenkin siten, että kokemus tiettyjen asioiden pyhyydestä – tai koskemattomuudesta – on jollain tavalla yleisinhimillinen piirre. Vaikka se saa erilaisia ilmiasuja, perusilmiön suhteen eivät ole osattomia niin muslimi, tapakristitty kuin ateistikaan¹. Suomalaisen yhtenäiskulttuurin piirissä ilmiasujen määrä on ollut aivan viime vuosiin asti verraten rajallinen. Vasta ihmisten lisääntynyt liikkuvuus ja toisaalta maantieteellistä etäisyyksistä piittaamaton kommunikaatioteknologia ovat muuttaneet tilanteen, ja niinpä uskontoteemaa sopii pohtia myös ajanhermolla pysyttelevän yhteiskuntatieteilijän.

¹ Täsmennetään, että ateismi on tässä vertailussa tietenkin sisällötön negaatio, eikä oppirakennelma siitä, mikä on pyhää ja maallista. Tarkoittaa vain sanoa, ettei mikään estä ateistia kokemasta uskonnollistyyppisiä tuntemuksia vaikkapa rokkikonsertissa tai sienimetsässä.

Haaste

Valtakunnalliset sosiologi- ja politiikan tutkimuksen päivät järjestettiin 27.–29.3.2008 Rovaniemellä. En muista koskaan osallistuneeni näin ainutlaatuisille päiville. Ilahduttavaa oli niin häilyvien tieteenalarajojen kaataminen kuin päivien kansainvälisyyskin. Kokoontuihan ISA:n (International Sociological Association) johtokunta päivien yhteydessä Lapin yliopistolla. Tästä ilmapiiristä tihkui meille sosiologipäiviä seuranneille opiskelijoillekin yhtä jos toista. Ehkä myös joku ajatus, jonka olette halukkaita jakamaan täällä Diskussiossa?

Edustavaksi jyväskyläläistä seuruettamme tuskin voi kuitenkaan kutsua. Olivathan lähes kaikki pikkubussin täyttäneet opiskelijat ja tutkijat miehiä. Mistä mahtanee sitten johtua tämä vinous sukupuolijakaumassa? En käy tässä sitä turhia teoretisoimaan, enkä sitä vaadi myöskään muilta. Se lienee kuitenkin tosiasia, jota ei sovi painaa villaisella pohjimmiltaan naisvaltaisessa ainejärjestössä.

Esitänpä nyt pienen haasteen Diskussion lukijoille. Kirjoittakaapa napakoita kommentteja sosiologipäivien plussista ja miinuksista. Erityisen mielenkiintoista olisi kuulla, miltä päivät näyttävät opiskelijanäkökulmasta, mikä kolahti parhaiten, olisiko päivien organisaatiossa ollut jotain parannettavaa ja saitteko solmittua myös opiskelijakontakteja?

Pistänpä myös omia kommentteja, kunhan keskustelu ensin käynnistyy.

Muutama teesi sosiologian opiskelusta

Kiitos hyvästä johdannosta, Ville. Luulenpa, että tiivistit jotain olennaista siitä, mitä leijui ilmassa kun tätä blogia suunniteltiin. Jotta asiat etenisivät jokseenkin johdonmukaisesti, aloitan oman osuuteni kommentoimalla sinua.

Sosiologia lienee ala, jota opiskelemaan saavutaan usein toiveikkaina mutta hieman epätietoisina. Vaikka pääsykoekirja on luettu hiirenkorville – tätä kai sentään yliopistoon pääsy Suomessa edellyttää – harva sosiologian fuksi voi olla aivan varma siitä, mitä sosiologian opiskelu todella on. Itse jännitin aikoinaan myös sitä, minkälaisia muut sosiologian opiskelijat mahtavat olla. Yhteiskunnallisesti valveutuneita? Tieteellisesti orientoituneita lukutoukkia? Ylipolitisoituneita, apaattisia vai bilehileitä?

Sosiologia ei ole kuulunut suomalaisen peruskoulun tai lukion opintovaatimuksiin, eikä se tiettävästi valmista tiukassa mielessä mihinkään valmiiksi määriteltyyn ammattiin, kuten esimerkiksi lääketieteellinen koulutus. On myös väitetty, etteivät alan medianäkyvyys ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta olisi samoja kuin ennen. Tähän jälkimmäiseen väitteeseen suhtaudun itse kriittisesti, enkä nyt ainakaan usko sen painavan fuksien mieliä. Silti mitään kovin vakiintunutta kuvaa siitä, mitä sosiologit tekevät, ei yliopiston ulkopuolella liene. Ainakin jos vertailukohtana ovat lääkärit, ekonomit tai juristit. Fuksien keskuudessa käsityksiä siitä, mitä sosiologian opinnot yliopistossa lopulta ovat, mihin ammatteihin ne valmistavat ja mitä sivuaineita yliopistoviidakossa kannattaisi valita, lienee yhtä monta kuin näitä asioita pohtivia psyykkisiä järjestelmiäkin (pahoittelen luhmannlaisen terminologian käyttöä).

Muistan miten fuksivuotena minulta usein kysyttiin, ”miksi sinä lähdit opiskelemaan sosiologiaa?” Vastaaminen ei ollut aina ihan helppoa, varsinkin jos kysyjänä oli joku viisaan oloinen vanhempi opiskelija tai laitoksen henkilökuntaan kuuluva. Nyt viisi vuotta opiskeltuani olen tullut käyneeksi aika monta keskustelua sosiologiasta ja sen opiskelusta. Itsekin olen varmaan tentannut muilta tuota ”miksi sinä…” -kysymystä. Olen tavannut opiskelijoita, jotka ovat olleet innoissaan alavalinnastaan. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat tunteneet ”sisäisen taiteilijansa” tukahdutetun positivistisessa numero- ja tilastomyllyssä. Olen tavannut ihmisiä, jotka vaativat opetukseen enemmän työelämärelevanssia, bisnesorientoituneisuutta, yhteiskuntakritiikkiä tai sitten purnaavat kaikkia edellä mainittuja vastaan yhdessä ja erikseen. Kieltämättä olen tavannut joitakin eksyksissä olevia ihmisiä, mutta luulen, että valtaosalla heistäkin se on väliaikaista. Opiskelee sitten mitä alaa tahansa, jokaisen on jossain vaiheessa selvitettävä itselleen, mitä todella haluaa, ja usein tämä tapahtuu pienen kriisin kautta. Tämä kriisiytyminen johtaa sitten alan vaihtoon tai astetta tiedostetumpaan opiskeluun (Creativity of action!). Sitten on vielä se suuri joukko opiskelijoita, joiden kanssa en ole koskaan näistä asioista jutellut. He ovat eri vuonna sisään tulleita, heitä ei juuri näy yliopistolla tai he eivät ole kovin kiinnostuneita näistä kysymyksistä.

Jos joku laitoksemme henkilökuntaan kuuluvista pyytäisi minua tiivistämään opiskelijoiden tunnot tieteenalasta tai sen opetuksesta Jyväskylässä, en kyllä uskaltaisi vastata. Niin monenlaisia käsityksiä tiedän opiskelijoilla olevan, että niiden tiivistäminen jonkinlaiseksi ”kollektiiviseksi vaatimuslistaksi” olisi kyllä mahdotonta. Ehkä voisin kuitenkin esittää joitakin nykyistä yliopistoa ja sosiologian opetusta puolustavia teesejä. Puhun tässä nyt tietty omasta puolestani, provokatiivisen yltiöpositiivisesti ja samalla toivoen, että joku haastaa minut.

(1) Yliopistollisen sosiologian opetuksen pariin hakeutuu hyviä tyyppejä. Harvoin olen tavannut niin mukavia, sivistyneitä, näkemyksensä argumentoimaan kykeneviä ja ympäröivästä yhteiskunnasta avoimen kiinnostuneita ihmisiä.

(2) Sosiologian opiskelijoiden yleinen suhtautuminen tieteenalaan ei ole pelkästään välineellinen. He ovat sisältöorientoituneempia kuin monien muiden tieteenalojen opiskelijat. Esimerkiksi sosiologipäivät ovat aina mielestäni olleet suhteellisen suosittuja sosiologian opiskelijoiden keskuudessa. Vai matkustavatko metsävarateknologian tai kauppatieteiden opiskelijat yhtä innokkaasti oman tieteenalansa tutkimuspäiville seuraamaan tieteellisiä työryhmiä ja luentoja?

(3) Sosiologia on aidosti yleinen yhteiskuntatiede. Laitoksellamme on omat tutkimuspainotuksensa, jotka allekirjoittaneen mielestä ovat mielenkiintoisia, mutta sosiologian tutkintovaatimukset eivät ole olleet liian rajoittuneita. Opetus ja tutkintovaatimukset eivät ole keskittyneet pelkkien erityisalojen käsittelyyn, vaan tarjonneet myös hyvän kokonaiskuvan yhteiskunnasta. Juuri nämä ”yleiset tiedot ja taidot” ovat mielestäni parasta, mitä opiskelija voi saada nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa ei voi tietää, mikä huomenna on tarpeellista tai muodissa. Laitoksen henki on pluralistinen ja opiskelijoiden henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet otetaan huomioon, jos vain osaa pitää puolensa.

(4) Yleinen purnaus kirjatenttien hallitsevuudesta on suhteellistettavissa. Raskaat kirjatentit opettavat omaksumaan tietoa nopeasti, tehokkaasti ja taloudellisesti. Nykymaailman loputtomassa informaatiovirrassa operoimiseen isojen tietomäärien nopea seulonta ja tiivistäminen ovat hyödyllisiä taitoja. Kirjojen lukeminen, suomeksi ja englanniksi, ei ole laisinkaan huono tapa hankkia tietoa, jos pääsee keskustelemaan lukemastaan muiden kanssa.

(5) Sosiologian opinnoissa ollaan huomattavasti kiinnostuneempia ja tietoisempia metodeista kuin monilla muilla yhteiskuntatutkimuksen aloilla. Metodiopetus on hyvää ja monimuotoista. Monet sanovat metoditaidoista olevan kaikkein eniten hyötyä myös työelämässä.

(5) Sosiologian opinnot ovat opettaneet, että maailmaa voi tarkastella erilaisista (käsitteellisistä) näkökulmista. Jotkut pseudoskientistit pitävät sosiologian yleisten ja keskitason teorioiden sekamelskaa ongelmana, jopa merkkinä sosiologian tieteellisestä kypsymättömyydestä. He ovat väärässä. Eri käsitteellisten näkökulmien oppiminen ja käyttö on pedagogisesti mitä parhain tapa kouluttaa nykyisen modernin eriytyneen yhteiskunnan tiedontuottajia.

(6) Sosiologinen koulutus valmistaa parhaiten yhteiskunnallista tietoa tuottaviin tehtäviin, mikä ei välttämättä tarkoita uraa yliopistossa tai väitöskirjan puurtamista, kuten Ville mainitsi. Monet tahot ministeriöistä tiedotusvälineisiin, sektoritutkimuslaitoksista yksityisiin yrityksiin tarvitsevat palvelukseensa ihmisiä, jotka kykenevät hankkimaan, suodattamaan, kritikoimaan ja tuottamaan yhteiskunnallista informaatiota erilaisiin tarpeisiin.

(7) Muistan jonkun kaupallisesti orientoituneen opiskelijan joskus valittaneen minulle, miten sosiologit pelkäävät sosiologisen tiedon kaupallista hyödyntämistä. On totta, että yliopistolliset sosiologian laitokset eivät juuri tee yhteistyötä yksityisten yritysten kanssa. Opinnoissa painotetaan myös paljon tutkimuseettistä herkkyyttä. Silti minua ihmetyttää, kuka muka estää hyödyntämästä sosiologista tietoa – myös kaupallisiin tarpeisiin?

Kaikelle edellä mainitulle asettuu tietysti yksi ehto: Opiskelut on syytä ottaa tosissaan, kannattaa olla valmis tekemään töitä, opiskelemaan teorioita, joiden välinearvo ei välttämättä aukene niitä ensi kertaa lukiessa ja suorittamaan tenttejä muullakin kuin ”ykkösellä alas” -asenteella. Kannustetaanko Suomessa tarpeeksi tällaiseen ”vakavaan asenteeseen”, joka on varmasti tuttu monelle ulkomaisessa yliopistossa opiskelleelle, siitä voimme tietty tulevaisuudessa keskustella.

Nyt tuli kirjoitettua Villen innoittamana niin paljon, että varsinainen huolenaiheeni, kokouksiemme vinon sukupuolijakauman päivittely, jää seuraaviin postauksiin. Itse ainakin toivon, ettei tämä blogi latistuisi miksikään kuivaksi herrakerhoksi, vaan että haastamaan tulisi myös sosiologian opiskelijoiden enemmistöön kuuluvia. Nimimerkinkin takaa saa iskeä! Ja kirjoittaa lyhyemmin ja napakammin kuin minä.

Sosiologinen tieteenharrastus

Kirjatenttejä, massaluentoja, opintosuunnitelmia – arkisia käytäntöjä opintiellä ja leimallisia myös sosiologian opiskelijan itseymmärrykselle. Ovatko korkeakoulun käytävillä vietetyt vuodet nitistäneet sisäisen taiteilijan? Siis sen jokseenkin naiivin mutta avomielisen tyypin, jonka palava halu ymmärtää maailmaa sai aikoinaan pääsykoekirjojen kahlaamisen näyttämään vaivan arvoiselta urakalta. Kun tekemiset punnitaan opintopisteissä ja palaute on parhaimmillaankin sattumanvaraista, omaehtoinen uteliaisuus tuntuu kuihtuvan pois. Se, mitä jää jäljelle, on mekaaninen suoriutuminen tutkintovaatimuksista ja etäinen toivo vuosien päässä häämöttävästä valmistumisesta.

Kyllä vain, näin tehdään muodolliset kriteerit täyttäviä yhteiskuntatieteiden maistereita. Mutta kuinka paljon tällä on tekemistä sosiologian kanssa tieteenä? Jos tutkintotodistukset ovatkin ennen muuta työnantajien arvostama osoitus kunnollisesta keskiluokkaisuudesta, niin hyvä niin. Parhaassa tapauksessa ne kertovat myös muutamasta hankitusta taidosta. Harva päätyy lopulta tieteenharjoittajaksi, eikä siihen tarvitse hakea syitä pelkästään vähäisestä kontaktiopetuksesta. Moni muu suuntautumisvaihtoehto takaa miellyttävämmät uranäkymät. Ehkä olisikin petollista, jos yliopiston ilmapiiri saisi vuosikurssillisen ihmisiä innostumaan tutkijanurasta, kun se nykyisissä oloissa voi tarjota etenemismahdollisuuksia vain muutamalle.

Jos kiinnostus yhteiskunnallisiin ilmiöihin on ollut syy opintoihin hakeutumiselle, tuskin kannattaa silti kääntää selkäänsä sosiologialle, vaikka näkisikin tulevaisuutensa muissa puuhasteluissa kuin väitöskirjaa kootessa. Täytyisi ehkä irrottautua ajattelutavasta, että sosiologiaa voi harjoittaa vain alalleen täysin omistautunut ammattilainen. Tieteellisen tiedon tuottaminen on eittämättä erikoistuneen tiedeyhteisön asia, mutta sosiologinen katsantokanta ja analyysimenetelmät ovat työkaluja, joita voi hyödyntää myös muissa yhteyksissä – oli kyse sitten elinkeinoelämän selvitystöistä tai vaikka arkisen uteliaisuuden tyydyttämisestä.

Tämän blogin tarkoitus liittyy paitsi arkisen uteliaisuuden tyydyttämiseen, myös ennen muuta sen herättelemiseen yliopiston tuudittamasta passiivisuudesta. Toimintaa voisi luonnehtia myös tieteenharrastukseksi. Toteutuessaan se kehittää osallistujien sosiologista ajattelutapaa ja kenties opettaa uuden asian tai toisen maailmasta. Sana ja muoto ovat blogissa vapaat, eli syrjään yletön itsekritiikki ja käyntiin keskustelu ja kommentointi niistä ilmiöitä, jotka meitä kulloinkin sattuvat kiinnostamaan – enemmän tai vähemmän sosiologisesti.